Itsearvioinnin mahdollisuudet negatiivisessa minäkuvassa ja alisuoriutumisessa?

Ryhmästämme 4/5 on sosiaalialan ammattilaisia. Sosiaalialalla itsearviointi ja reflektointi ovat olennainen osa oppimisprosessia. Myös perustelut niiden käytölle ovat selvästi nähtävissä ja perusteltavissa. Mutta miten oppilaiden oman toiminnan arviointi istuu muiden alojen opetukseen, kuten vaikkapa matemaattispainotteisten  opintojen arviointiin? Matematiikan kohdalla arvioimisen kun mieltää hyvin vahvasti vain numeraaliseen arviointiin. Koska matematiikkaankin on kuitenkin olemassa luovempia tapoja arvioida, kertoo se siitä, että arvioinnilla yleensä ottaen on rajattomasti mahdollisuuksia. 

Kaksi ammatilliseen opettajaopintoihin osallistunutta opiskelijaa Arto Pelkonen ja Paula Sarsama ovat kehittämistehtävänään keskittyneet nimenomaan matematiikan luovan opetuksen ja arvioinnin tarkasteluun. Kehittämistehtävässään he tuovat esiin, että kuten oppimiseen yleensä, myös matematiikan oppimiseen vaikuttaa olennaisesti opiskelijan minäkäsitys. Heikko matematiikan osaaminen näyttää tutkimusten mukaan olevan yhteydessä negatiivisesti kehittyneeseen minäkäsitykseen. Kun tarkasteluun lisätään se, että alisuoriutuminen on tilanne jossa älykkyyden ja koulusaavutusten välillä vallitsee epäsuhta, pysähtyy miettimään miten tärkeää opetuksen arvioinnissa olisi huomioida sen prosessinomaisuus. Herää kysymys; eikö itsearviointitaitoja kehittämällä ja opettamalla olisi nimenomaan mahdollisuus vaikuttaa alisuoriutumisen ja heikon minäkuvan aikaansaamiin heikkoihin suorituksiin? HYVIN OHJATULLA itsearvioinnilla opiskelijan olisi mahdollisuus oppia näkemään realistisemmin omat mahdollisuutensa, mutta myös kehittämisen kohtansa.

Tämä tietenkin saa pohtimaan opettajan mahdollisuuksia ja resursseja ottaa itsearviointitaitojen kehittäminen osaksi opetusta. Huomionarvoista on se, että opettajan on ensin itse osattava arvioida omaa toimintaansa voidakseen opettaa sitä oppilailleen. Tämän vuoksi itsereflektoinnin ja oman toiminnan arviointi onkin olennaisen tärkeä osa opettajaopintoja. Kun oppii tarkastelemaan omaa toimintaansa ja oppimistaan, havahtuu huomaamaan sen merkityksen myös omien opiskelijoiden näkökulmasta.

Mitä se sitten vaatisi, että itsearviointi nivoutuisi automaattiseksi osaksi opetusta? Yksiselitteistä vastausta tähän on tällä kokemuksella haastava antaa. Sosiaalialan opinnoissa se on kytketty saumattomaksi osaksi opintoja. Ihmistyössä oman toiminnan läpinäkyvyys ja itsensä tunteminen on luonnollisesti olennainen osa laadukasta työn tekemisen tapaa, mutta kyllähän se lisää kenen tahansa valmiuksia toimia omassa tehtävässään alasta riippumatta. Sen kautta voitaisiin parhaimmillaan valjastaa käyttöön myös piilevät kyvyt ja se potentiaali, joka saattaa jäädä käyttämättä vääristyneen minäkuvan ja negatiivisten opiskelukokemusten vuoksi. Toki osiaali- ja terveysalallakaan ei itsereflektointi auttanut siihen tosiasiaan, että lähihoitajakoulutuksen lääkelaskenta oli peikko sellaisille, jotka kokivat matematiikan osaamisensa heikoksi. Lähihoitajat pääsevät lääkelaskennan opinnoista läpi vain saamalla tentistä täydet pisteet. Parikymmentä vuotta sitten opinnoissa keskityttiin laskentaan, mutta olisiko lääkelaskenta ollut soveltavampaa jos se olisi suoritettu osittain virtuaalisessa ympäristössä. Koulutus on ehkä ja toivon mukaan kehittynytkin enemmän käytännöllisempään suuntaan. Tarkoitushan ei ole vain teknisesti oppia lääkelaskentaa vaan oppia käyttämään sitä osana työtä. Voisiko siis arvioinnissakin ottaa huomioon miten opiskelija osaa käyttää kyseistä taitoa käytännössä eikä vain paperilla. Selväähän on, että lääkelaskenta on hallittava, mutta mitä se hallinta käytännön työelämässä tarkoittaa? Toisaalta, kokemus eräänlaisesta lääkelaskennan opetuksesta ei kerro totuutta kaikista tavoista opettaa lääkelaskentaa.  

Mitä siis on työelämää palveleva osaaminen ja miten se todennetaan opiskelijoiden arvioinnissa? Ja miten opiskelijat saadaan itse mukaan arviointiin niin, että he havahtuvat näkemään oman toimintansa ja osaamisensa mahdollisuudet, mutta myös rajoitteet ja sitä kautta kehittämisen paikat? Väittäisimme, että oikealla tavalla ohjatun itsetutkiskelun ja oman toimintansa arvioinnin keinoin olisi mahdollisuus löytää kestävämpiä oppimisen tapoja ja mahdollisuuksia. Opettaja on tässä tietenkin avainasemassa. Hänen täytyy kokea opiskelijoiden itsearvioinnin olevan osa oppimistapahtumaa tuodakseen sen osaksi oppimista. Siksipä onkin hyvä pysähtyä miettimään omaa suhtautumistaan itsearviointiin ja sen mahdollisuuksiin ensinnäkin omassa oppimisessa ja sen jälkeen omien opiskelijoiden oppimisessa.

HATTUNEN: REFLEKTION KOLME TASOA

MEKAANINEN TASO.

Opiskelija reflektoi vähän. Hän kykenee täyttämään itsearviointilomakkeen,

muttei tiedosta itsearvioinnin merkitystä itselleen.

                                      ￬

                         PRAGMAATTINEN TASO

Opiskelija osaa verrata omaa osaamistaan tehtävän tavoitteisiin.

Itsearviointi on yksinkertaista, opiskelija osaa sanoa esim. oliko tehtävä vaikea vai

helppo, mutta ei osaa perustella arviotaan.

                                       ￬

EMANSIPATORINEN TASO

Opiskelija osaa tarkastella oppimistaan kokonaisuutena ja tunnistaa vahvuutensa

ja heikkoutensa. Opiskelijalla on kyky kriittiseen arviointiin ja hän arvostaa

osaamistaan.

https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/81125/gradu03951.pdf?sequence=1

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/29452/Pelkonen_Arto_Sarsama_Paula.pdf?sequence=2

http://www.utaj.fi/koulu/psykologia/sangin_opet/johdant.html